Movie Mondayn viidennessä haasteessa parasta elokuvamusiikkia. No ensinnäkin nämä ilmiselvät klassikkomusiikit klassikkoelokuvista eli 2001: A Space Odyssey (1968), The Good the Bad and the Ugly (1966), Stand By Me (1986) ja Star Wars (1977). Vähän modernimmista elokuvista mieleen on jäänyt Inglorious Basterdsin (2009), 8 Milen (2002), The Lord of the Ringsin (2001-2003) ja Ghost Worldin (2001) musiikit.
Oma elokuvamusiikkisuosikkini on kuitenkin Tron Legacy (2010). Ehkä siksi, että en ole juurikaan nähnyt musiikistaan tunnettuja elokuvia teatterissa asti ja televisiosta katsottuna musiikit eivät pääse niin hyvin oikeuksiinsa ainakaan omalla järjestelmälläni. Toinen syy voisi olla se, että tässä elokuvassa ei ollut juurikaan muita hyviä asioita kuin musiikki ja visuaalisuus.
Hanna on irlantilaisen näyttelijän Saoirse Ronanin esittämä tyttö, jota on koulutettu Suomen metsissä metsästämään ja tappelemaan. Ronanin näyttely onkin sitten elokuvan ainoita valopilkkuja. Elokuvan toteutus oli itselleni melkoinen pettymys. Erityisesti elokuvan alkuasetelmat huomioonottaen aiheesta olisi voinut saada irti paljon enemmänkin. Elokuvan vaisun tarinan on kirjoittanut Seth Lochhead opiskellessaan elokuvakäsikirjoitusta Vancouverissa. Se ehkä näkyy sitten käsikirjoituksen ohuutena. Voisi sanoa, että ajatus oli hyvä, mutta toteutus jäi varsinkin pitkässä juoksussa vajaaksi.
Elokuva lähtee lupaavasti liikkeelle. Hannan ensimmäiset 45 minuuttia sisältävät ainekset laadukkaaseen toimintaelokuvaan. Yhtään kotiinpäin vetämättä voi sanoa, että Suomessa kuvattu pohjustus elokuvaan on Hannan paras osa. Myös psykologiset elementit maanalaisessa bunkkerissa toimivat, mutta siitä eteenpäin mennään juonellisesti jyrkkää alamäkeä, joka päättyy yhteen vaisuimmista elokuvalopetuksista hetkeen. Elokuvan lopussa asetelmat olivat sellaiset, että hahmojen kohtaloiden merkitys laski lähelle nollaa ja elokuvan 111 minuutin kesto alkoi tuntua kestämättömän pitkältä.
Elokuvassa oli useita pieniä asioita jotka ärsyttivät. Ensinnäkin taisteluja ja takaa-ajoja oli aivan liikaa ottaen huomioon, että nekin olivat tylsimmästä mahdollisesta muotista veistetyt. Kuvaustyylissä oli ärsyttävää temppuilua ja elokuva vaikutti urbaaneissa ympäristöissä kuvatessa halvalta. Budjetti (30m$) ei ollut mahdottoman iso, mutta siitä suurin osa tuntui menneen kolmen päätähden (Ronan, Cate Blanchett ja Eric Bana) palkkaamiseen ja matkakustannuksiin (Hannaa kuvattiin Saksassa, Marokossa ja Suomessa). Päätähdet saivatkin elokuvassa lähes kaiken ruutuajan ja ohjaaja suosi erityisesti lähikuvan näyttämistä heidän kasvoistaan. Juonellisesti Hannan kyvykkyys ja toisaalta kyvyttömyys oli melko kärkevästi toteutettu.
Hanna ei ole kuitenkaan täydellinen epäonnistuminen. Elokuvan sekavassa juonessa oli mielenkiintoisia kohtauksia ja näyttelijät olivat selvästi hyvin rooliinsa valmistautuneita. Hannan tavoista käsitellä erilaisia asioita irtosi jopa muutamat naurahdukset. Sivuhuomiona Ronanin elokuvassa käyttämässä aksentissa oli jotain mielenkiintoista. Voikohan se olla hänen normaali puheääni vai käyttikö hän rooliaan varten erilaista aksenttia. Jokatapauksessa hänen tapauksessaan voidaan puhua elokuvatähdestä, eikä vain nousevasta kyvystä nuoresta iästä huolimatta. Elokuvalle antamaani melko huonoon arvosanaan vaikutti myös se, että elokuva oli odotuksiin nähden iso pettymys.
Hanna IMDb:ssa (Käyttäjien arvosana 7,2)
Tomatometer: 71%
Metascore: 65/100
Omat pisteet: 4/10
Game of Thrones oli ehdottomasti tämän vuoden odotetuin tv-ohjelma. Sarja perustuu George R. R. Martinin "A Song of Ice and Fire" -kirjasarjan ensimmäiseen kirjaan "A Game of Thrones". En ole lukenut kirjoja, mutta kuulemani mukaan sarja on hyvin uskollinen alkuperäiskirjoille. Sarjan päärooleihin kiinnitettiin brittiläisiä eturivin näytteliijöitä ja nousevia kykyjä. Tunnetuimpia näyttelijöitä olivat mm. Sean Bean, Lena Headey, Iain Glen ja Peter Dinklage. Sarja oli HBO:n jättituotantoa ja se on jo varmistanut toisen tuotantokauden. Itse kirjoja on kirjoitettu jo neljä kappaletta ja viides tulee markkinoilla aivan lähiviikkoina. Kirjoja on lisäksi tekeillä vielä useita (luultavasti ainakin kolme-neljä kirjaa ilmestyy vielä).
Se että sarja on HBO:n tekemä näkyy kaikkialla. Sarjassa on jälleen uskomattoman tarkasti toteutetut ympäristöt/puvustukset ja näyttely on aivan ensiluokkaista. Kirjan muuntaminen televisiomuotoon on aivan varmasti ollut iso ja päänvaivaa aiheuttanut urakka. A Game of Thrones sisältää fantasiakirjoille melko tyypillisestikin aivan järjettömän paljon erilaisia hahmoja ja tapahtumia. Erään laskelman mukaan ykköskaudella olisi ollut 87 nimettyä hahmoa. Jo pelkästään päähahmoja, jotka on hyvä tuntea on lähemmäs 30.
Sarjassa on 3-4 tärkeämpää tapahtumapaikkaa, joiden tapahtumia esitetään vuorotellen. Ensimmäisellä kaudella tapahtumapaikoilla ja tapahtumilla ei välttämättä edes ole kovin tiukkaa yhteyttä toisiinsa. Idässä, lännessä ja pohjoisessa voi olla aivan erilaiset ongelmat. Kirjoissa tapahtumia esitetään hahmojen näkökulmasta ja seurattaviin hahmoihin kuuluvat vastakkainasettelunkin syntyessä molemmat osapuolet. Televisiosarjan pitkässä ja jokaisessa jaksossa esitettävässä introssa on hyvin kuvattu tapahtumapaikat ja se auttaa hyvin tavallista katsojaa hahmottamaan sarjan tapahtumia.
Sarjan tyyli on ainakin kirjoja lukemattomalle aika rajua. Mitään likaisia yksityiskohtia ei pidetä piilossa ja mukana on täysin puun takaa tulevia juonenkäänteitä. Itse juoni jää lopulta aika pahastikin kesken ja sarjasta jää tunne, että tämä on vasta alkusoittoa tulevan näytöksen edellä. Kuitenkin hyvin mielenkiintoinen alkusoitto. Sarjasta on helppo poimia suosikkihahmoja ja tarinoita ja myös inhokkeja, jotka nekin on näytelty hyvin. Kaikista häikäisevin roolisuoritus on pienikokoisen Peter Dinklagen näyttely Tyrion Lannisterina. Emmykin lienee tästä jo melko itsestäänselvyys. Sean Bean kantaa onnistuneesti isoa roolia ykköskaudella pikkuallitsija Eddard Starkina. Myös erityisesti lapsinäyttelijät onnistuvat rooleissaan. Valitettavasti televisio ja alkuperäisteoskin asettavat jonkin verran rajoituksia sille, kuinka paljon hahmot ehtivät kauden aikana kehittyä. Paljon mielenkiintoisia hahmoja jäi vielä melko pieneen rooliin.
Kaiken kaikkiaan odotukseni kohtasivat hyvin itse teoksen kanssa. Tarina vaatii syventymistä ja se kertoo paljon mielenkiintosia pienempiä tarinoita mielenkiintoisesti toteutetussa ympäristössä. En juurikaan pidä taikaelementtien käyttämisestä fantasiatarinoissa, mutta maltillisesti toteutettuna nekin menevät. Onneksi taikuutta ei juurikaan nähdä ja meno on suurimmilta osin kuvattu niin realistisena kuin ne vain voi kuvata. Game of Thrones on mielenkiintoinen kokonaisuus, jolle annan kuitenkin kaiken kehumisen keskeltä vielä mahdollisuuden kehittää itseään, vaikka itsestäänselvä kymppi onkin. Juoni jäi harmittavan paljon kesken ja seuraavaa kauteen on vielä pitkä matka. Ajankuluksi voisin lukea alkuperäisteoksen ja katsoa tämän tv-sarjankin uudelleen samantien. Varsinkin alkupään tapahtumista meni aika paljon ohi, kun ei ymmärtänyt mistä on kyse.
Kolmannessa MovieMonday-haasteessa etsittiin huonointa ja turhinta elokuvaa nimikkeellä "Elämän menetetyt tunnit". Haasteessa vihjattiin, että pitäisi löytää se yksi tekele, joka on kaikista turhista elokuvista se turhin. Itselläni tuli kuitenkin heti mieleen aika monta:
Huonoja ja turhia elokuvia on tehty paljon ja tässä vain muutama.Yhteistä turhille ja vihaamilleni elokuville on se, että niissä yhdistyvät usein isot ennakko-odotukset ja suuri budjetti tähtinäyttelijiöineen. Ei varmaan olisi edes järkeä nyt ottaa esille niitä pienempiä tuotantoja, vaikka ne elokuvina olisivat vielä huonompia. Suurin inhotus kohdistuu kuitenkin näihin Hollywoodin jättituotantoihin, jotka pitävät katselijaa tyhmänä. Jos nyt yksi elokuva pitäisi erikseen mainita, niin se olisi Lost In Space. Suorastaan piinaavan huono elokuva.
"I Saw The Devil" on melko tunnetun eteläkorealaisen ohjaajan Jae-woon Kim:n uusin ohjaus. Miehen aikaisempaan tuotantoon kuuluvat muun muassa länsimaissakin melko tunnetut elokuvat "A Tale Of Two Sisters", "A Bittersweet Life" ja "The Good, the Bad, the Weird". Jee-woon Kim (joka tunnetaan länsimaissa myös nimellä Kim Ji-woon) lienee tällä hetkellä yksi tunnetuimpia aasialaisten ohjaajia. Uusin elokuva "I Saw The Devil" on sarjamurhaajasta kertova kostoelokuva. Sitä tähdittävät filmitähdet Byung-hun Lee (näytellyt mm. Joint Security Area ja G.I. Joe: The Rise of Cobra) ja Min-sik Choi (mm. Lady Vengeance ja Oldboy).
Elokuvan jokainen kohtaus vaikutti hyvin viimeistellyltä ja elokuvan katsomista ajatellen tyylikkäästi tehdyltä. Tarina oli melko pitkä (elokuvan kesto n. 2h 20min), mutta se piti otteessaan läpi koko elokuvan ja mukana ei ollut yhtäkään "turhaa" kohtausta. Molemmat elokuvan päänäyttelijöistä Byung-hun ja Min-sik tekevät erittäin hyvät ja muistettavat roolisuoritukset. Myös hahmot ovat mielenkiintosia ja edustavat äärisuuntauksia. Elokuvassa on taustat kunnossa ja se sisältää myös lukuisia muistettavia sivuhenkilöitä. "Elokuvataide" (cinematography) on parhaita mitä olen pitkään aikaan nähnyt.
Vaikka elokuva on toteutettu mestarillisesti ja antaa laadukkaan kuvan itsestään jo pelkästään ohjaustyylin puolesta, niin elokuvaa ei voi suositella läheskään jokaiselle. Se on niin k-18 -elokuva, kuin vain voi olla. Se käsittelee arkoja aiheita (jotka ovat juuri elokuvissa usein niin mielenkiintoisia) ja sisältää paljon väkivaltaa ja mm. sellaista kidutusta, jota itse pidän lähes pahimpana mahdollisena. Kaikki tämä on toteutettu äärimmäiseen realismiin pyrkien. Sanoisin, että hyvän katselukokemuksen saadakseen täytyy olla jo jonkin verran paatunut kauhu- ja väkivaltaelokuvien seuraaja.
Elokuva on toteutukseltaan ja ajatukseltaan hyvin erilainen kuin aiemmin näkemäni elokuvat. Se teki siitä mielenkiintoisen lähestyttävän ja lopulta hyvin tyhjentävän kokemuksen. Elokuvan aiheesta otetaan kattavasti irti kaikki mahdollinen ja homma pysyy kuitenkin hyvin hallussa. Ehkä joissain tilanteissa ratkaisut olivat jo kierolla ja sadistisellakin ajattelutavalla vähän käsittämättömiä, mutta ehdottomasti oman genrensä parhaita elokuvia, joita olen nähnyt.
Pitkän pitkästä aikaa katselin pohjoismaissa tehdyn elokuvan. "Peikonmetsästäjän" on ohjannut norjalainen André Øvredal ja elokuvan näyttelijäkaarti koostuu itselleni tuntemattomista norjalaisista. Elokuvan puhekieli on myös norja huolimatta elokuvan laajasta levityksestä maailmanlaajuisesti. Tyylilajiltaan Trolljegeren on melko harvoin nähty pseudodokumentti eli fiktiivinen tarina, joka kerrotaan todellisten dokumenttien tyyliä jäljitellen (muita pseudodokumentteja ovat esim. Borat ja Paranormal Activity). Trolljegerenissa pyritään mahdollisimman uskottavan tarinan kertomiseen mahdollisimman uskomattomasta aiheesta.
Elokuva on tehty laadukkaasti. Dokumenttimaisesti erilaisille tapahtumille on keksitty uskottavat syyt seurausten takaa ja elokuva kertoo omalla tavallaan siitä, kuinka kaikki ei ole mustavalkoista ja kuinka ihmiset ovat jo unohtaneet omat kansantarunsa. Trolljegeren tuo sivumennen myös esille useita kansallisia ongelmia kuten esim. eläinsuojelun, ympäristösuojelun, korruption ja salakuljetuksen. Tarina on hyvin inhimillinen ja se sisältää useita elokuvallisia piirteitä, mutta kuitenkin todenmukaisemmin esitettynä. Norjalaiset näyttelijät ja erityisesti pääroolia esittävä Otto Jespersen ovat myös hyvin uskottavia ja sopivat erinomaisesti tällaiseen elokuvaan. Jespersenin suoritus on jopa parhaita mitä olen tämän vuoden aikana nähnyt ja se joutuu myös kantamaan elokuvaa, sillä sen juoni on paikoitellen aavistuksen puuduttava ja epäolennaisuuksiin keskittyvä. Elokuvaan tehdyt erikoisefektit ovat tärkeässä roolissa ja ne on tehty paikoin jopa hämmästyttävän hyvin.
Kolmas kausi on suosikkini Battlestar Galactican pääsarjan neljästä kaudesta. Siinä keskitytään enemmän pieniin tarinoihin, käytännön ongelmiin ja avaruudessa elämiseen. On useita jaksoja, joissa keskitytään pelkästään oman pienemmän ja pääjuonesta irrallisen tarinan esittämiseen. Samalla tiettyjä hahmoja syvennetään ja annetaan tietoa tapahtumista ennen toista cylonsotaa. Myös vastapuolen eli cylonien elämää tuodaan sopivasti esille uudella tavalla. Tapahtumat tavallaan syventyvät pelkästä sodankäynnistä.
Omia suosikkejani kolmannella kaudella on inhimillisten ongelmien esittäminen eri muodoissa. Kaudella kerrotaan mm. tautiepidemioista, erilaisista kulttuureista, alemman työväenluokan työskentelytavoista ja oikeusjärjestelmästä. Erityisesti kaudella nähty oikeudenkäynti oli omaan silmään täydellistä huikeutta ja hetken aikaa ruutuaikaa saanut Mark Sheppard hoiti työnsä erityisen mallikkaasti. Sen sijaan aiemmin ruudun täyttänyttä uneksimista, yliuskonnollisuutta ja ylitsevuotavaa draamaa nähtiin nyt vähemmän, joka oli pelkästään hyvä asia.
Silti koko BSG:n kolmannesta kaudesta jäi maku, että tässä nähtiin vain parhaimmillaan mihin sarjalla oli potentiaalia. Helposti palattiin vanhaan kaavaan, jossa juonta yritetään väkisin edistää mahdollisimman nopeasti, mutta kuitenkin kiertelemällä ja lisäämällä merkityksettömiä välietappeja. "Maapallon" etsimiseen liittyvät juonikuviot tuntuvat toisinaan aivan liian uskomattomilta ja ne sotivat sarjan muuten niin realismiin pyrkivää otetta vastaan. Tämä kausi on ehdottomasti laadukkainta tv-scifiä, mitä olen nähnyt.
MovieMonday:n tämänviikkoisessa haasteessa kysyttiin "rakkainta elokuvahahmoa". Pienen miettimisen jälkeen oma valintani käytiin Harrison Fordin esittämän Han Solon ja Vin Dieselin esittämän Richard B. Riddickin välillä. Molemmat ovat hahmoja scifi-elokuvista, jotka olen nähnyt lukemattomia kertoja. Kuitenkin erityisesti Pitch Black -elokuva on tehnyt itseeni niin suuren vaikutuksen, että lopullinen valinta kohdistuu juuri Richard B. Riddickiin.
Riddick on hahmona sekä hyvä että paha. Toisin sanoen ennalta-arvaamaton. Persoonana Riddick on epävakaa ja väkivaltainen, joka viljelee synkkää huumoria. Riddick on myös raskaista rikoksista tuomittu vankilakarkuri, joka kuitenkin esitetään elokuvissa viimekädessä hyvien arvojen puolustajana. Kiinnostavaa Riddickin hahmossa on sen moniulotteisuus, salamyhkäisyys ja sen liittyminen mielenkiintoisesti toteutettuun scifi-tulevaisuudenkuvaukseen. Hahmo on kyllä jonkin verran kliseinen ja Vin Diesel käyttää sitä esittäessään paljon esimerkiksi one-linereita välttäen turhan syvällistä otetta, mutta silti mielestäni tässä kohtaavat erityisesti rooli ja näyttelijä hienosti. Lisäksi Vin Dieselillä itsellään ja ohjaaja David Twohylla on ollut kiitettävästi halua kehittää Riddickin hahmoa. Ainakin mikäli heidän sosiaalisen median päivityksiä on uskominen.
BSG:n pääsarjan päättymisestä on kulunut parisen vuotta ja nyt suunnitelmana on katsoa uudelleen läpi koko Battlestar Galactica (modernisoitu versio, ei siis 1970-1980 -luvuilla esitetty tv-sarja) lähes kaikkine lisäosineen läpi. Tähän kuuluu kaikessa monimutkaisuudessaan:
- Vuonna 2003 tehty kaksiosainen minisarja "Battlestar Galactica", joka aloittaa tapahtumat toisella cylonsodalla.
- Vuosina 2004-2005 esitetty tv-sarja Battlestar Galactican ensimmäinen tuotantokausi, joka pohjautuu aiempaan minisarjaan.
- Vuosina 2005-2006 esitetty tv sarjan toinen tuotantokausi.
- Vuosina 2006-2007 esitetty tv-sarjan kolmas tuotantokausi.
- Vuonna 2007 esitetty "Battlestar Galactica: Razor" -televisioelokuva, joka tapahtumien puolesta sijoittuu suunnilleen tv-sarjan toiseen tuotantokauteen.
- Vuosina 2008-2009 esitetty tv-sarjan neljäs ja viimeinen tuotantokausi.
- Tv-sarjan juonen päättänyt ja vuonna 2009 tehty "The Plan" -televisoelokuva.
- Vuosina 2009-2010 esitettiin myös laaja spinoff-sarja "Caprica", jonka tapahtumat sijoittuvat ajanjaksolle 58 vuotta ennen itse pääsarjan tapahtumia. Caprican "tarkoitus" oli kertoa cylonien syntymisestä. Sarja jäi yhden kauden mittaiseksi.
- Lisäksi tänä vuonna tai aikaisin ensi vuonna on tarkoitus esittää toisen alkuperäiseen sarjaan perustuvan spinoff-sarjan "Battlestar Galactica: Blood & Chrome" pilottijaksot, joiden tapahtumat sijoittuvat ensimmäiseen cylonsotaan.
Olen nyt katsonut alkuperäisen kaksiosaisen minisarjan ja pääsarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Minisarja nostatti odotukset erittäin korkealle ja poikkeaa edelleen paljon kaikista muista näkemistäni tv-sarjoista. Harmi kyllä pääsarjan ensimmäiset tuotantokaudet eivät vastanneet täysin sen asettamiin odotuksiin. Pääsarjassa juoni muuttui enemmän uskontopohjaiseksi ja mielen kanssa temppuiluksi alkuperäisen toimintapainotteisuuden sijaan. Itse pidän "Taisteluplaneetta Galacticassa" realismiin pyrkimisesessä mm. erilaisissa auktoreteettikonflikteissa, ympäristössä ja taisteluissa. Lisäksi sarjassa korostetaan ilmiselvästi naisten asemaa, mikä on lähes vallankumouksellista suurissa televisiotuotannoissa ainakin omien havaintojeni perusteella. Taistelulaiva Galacticalla on myös paljon epäonnea ja siitä syntyneitä uhreja, joka tekee sarjasta mielenkiintoisen seurattavan. Jatkoa on luvassa.
Omat pisteet Battlestar Galactica-minisarjalle 9/10
Omat pisteet Battlestar Galactican ensimmäiselle tuotantokaudelle 7/10
Omat pisteet Battlestar Galactican toiselle tuotantokaudelle 7/10
